Tukikuvat käytännössä: näin kuvalista syntyy haastattelun ympärille
Kuvaan ja leikkaan itse, joten kerron, miten tukikuvien lista rakentuu: mitä haastattelusta kuunnellaan, miten kuvat jaetaan kuvauspäiville ja mitä leikkauspöydällä lopulta tapahtuu.
4 minuutin lukuaika
Aloitan haastattelun litteroinnista, en kamerasta
Kun opiskelijani kysyy, mistä tukikuvien suunnittelu alkaa, vastaan aina samoin: haastattelun tekstistä. Kuuntelen nauhoitteen ja kirjoitan auki ne kohdat, joissa puhuja kertoo jotain, mitä kuva voisi näyttää. Kun hän sanoo vanhan tehtaan olleen aamuisin täynnä höyryä, merkitsen sen heti marginaaliin. Kun hän puhuu tunteesta tai ajatuksesta, kuvaa ei tarvita, ja puheen saa jättää yksin kantamaan.
Litteroinnin jälkeen luen tekstin toisen kerran pelkkä lyijykynä kädessä. Alleviivaan paikat, joissa haastattelu ei yksin riitä: epäselvät viittaukset paikkoihin, esineisiin ja tapahtumiin, jotka katsoja ei voi tuntea. Näistä kohdista syntyy tukikuvien ensimmäinen raakalista. Lista on tässä vaiheessa pitkä ja epäjärjestyksessä, eikä sen kuulukaan olla valmis.
Tämä työvaihe vie yleensä puoli päivää kymmenen minuutin haastattelua kohden, ja se tuntuu hitaalta. Silti juuri se säästää eniten aikaa myöhemmin, koska kuvaan vain sitä, mihin puhe oikeasti viittaa.
- Merkitse jokainen paikka, esine ja toimenpide, josta puhuja kertoo
- Erota kohdat, joissa kuva auttaa, kohdista, joissa puhe riittää
- Kirjaa aikakoodi, jotta löydät kohdan leikkausvaiheessa
Raakalistasta kuvausjärjestykseen
Seuraavaksi ryhmittelen listan paikan mukaan. Jos kuusi kuvaa vaatii saman pihapiirin, ne kuvataan samalla käynnillä, vaikka ne olisivat tarinassa kaukana toisistaan. Kuvausaikataulu rakennetaan paikkojen ja valon ehdoilla, ei kerronnan järjestyksellä. Tämä on käytännön asia, jonka aloittelija usein ohittaa ja joutuu sitten ajamaan samalle paikalle kahdesti.
Jokaiselle paikalle kirjaan muistiinpanoihin, mihin aikaan valo on hyvä, mikä ääni häiritsee ja kuka antaa luvan kuvata. Nämä tiedot tulevat kuvauspaikkojen muistiinpanoista, joita kurssilla tehdään omana harjoituksenaan. Tukikuvalista ja paikkamuistiinpanot muodostavat yhdessä kuvausaikataulun pohjan.
Lopuksi arvioin, paljonko aikaa kullekin kuvalle on. Yksinkertainen tukikuva, vaikkapa kädet työn ääressä, vie kymmenen tai viisitoista minuuttia. Kuvaus, jossa pitää odottaa valoa tai ihmisiä, vie huomattavasti enemmän, ja siksi jätän aikatauluun aina väljyyttä.
- Ryhmittele kuvat paikan, älä tarinan mukaan
- Kirjaa valo, ääni ja luvat jokaiselle paikalle
- Jätä aikatauluun väljyyttä odottamista varten
Kolme kuvatyyppiä, joita käytän
Erotan tukikuvat karkeasti kolmeen ryhmään. Ensimmäinen on kuvaava kuva: se näyttää sen, mistä puhutaan, esimerkiksi talon, työkalun tai kadun. Toinen on tunnelmakuva, joka luo tilan ja rytmin, kuten aamuvalo ikkunassa tai tyhjä käytävä. Kolmas on siirtymäkuva, joka antaa leikkaukselle hengähdystauon kahden puheenosan välissä.
Jokaisella ryhmällä on oma tehtävänsä, ja leikkausvaiheessa huomaa nopeasti, jos jokin ryhmä puuttuu. Jos materiaalissa on vain kuvaavia kuvia, lopputulos tuntuu selostukselta. Jos siinä on vain tunnelmaa, katsoja ei tiedä, missä ollaan. Siirtymäkuvia taas tarvitaan harvoin yli kourallista, mutta ilman niitä leikkaus tuntuu töksähtelevältä.
Suunnitteluvaiheessa merkitsen jokaiselle listan kuvalle tyypin yhdellä kirjaimella. Kun lista on valmis, näen yhdellä silmäyksellä, onko tyypeissä epätasapainoa, ja voin lisätä puuttuvia kuvia ennen kuin lähden kuvaamaan.
- Kuvaava kuva näyttää sen, mistä puhutaan
- Tunnelmakuva luo tilan ja rytmin
- Siirtymäkuva antaa leikkaukselle tauon
Mitä leikkauspöydällä lopulta tapahtuu
Leikkausvaiheessa tukikuvat eivät asetu paikoilleen niin siististi kuin lista antaa ymmärtää. Osa kuvista osoittautuu liian lyhyiksi, osa väärän valoisiksi, ja jokin odottamaton kuva on parempi kuin suunniteltu. Siksi kuvaan jokaisesta tärkeästä paikasta enemmän kuin listalla lukee, vähintään pari vaihtoehtoista kuvakulmaa ja riittävän pitkän jakson.
Rakennan leikkausrungon ensin pelkästä haastattelusta ja lisään tukikuvat vasta toisella kierroksella. Näin näen, mitkä kohdat oikeasti kaipaavat kuvaa. Usein huomaan, että puolet raakalistan kuvista ei olekaan tarpeen, koska puhe kantaa itse. Se on hyvä merkki, ei hukkaan mennyttä työtä.
Joskus puuttuu kuva, jota ei osannut ennakoida. Silloin kirjaan sen lisäkuvauslistaan ja katson, onko se kohtuudella hankittavissa. Dokumentissa on usein parempi muuttaa kerrontaa kuin kuvata kolmatta kertaa samalle paikalle, ja tämä päätös tulee tehdä rauhassa, ei kiireessä.
- Kuvaa riittävän pitkä jakso ja vaihtoehtoinen kuvakulma
- Leikkaa ensin puhe, lisää kuvat vasta toisella kierroksella
- Pidä lisäkuvauslista lyhyenä ja harkittuna
Syksyn omat ehdot kuvaukselle
Näinä viikkoina valo muuttuu nopeasti. Päivä on lyhyt, aurinko matalalla ja usein pilvien takana, mikä antaa pehmeää mutta niukkaa valoa. Ulkokuvat kannattaa suunnitella keskipäivän tienoille, ja sisäkuvissa tulee varautua siihen, että ikkunasta tuleva valo vaihtelee kymmenessä minuutissa selvästi.
Syksyn etuna on kuitenkin tunnelma: märät pinnat, ruska ja varhain laskeva pimeys antavat tukikuville luonnollista ilmettä. Jos aiheesi vaatii talvista tai kesäistä kuvaa, merkitse se heti listaan, jotta et huomaa vasta marraskuussa, että tarvitsemasi kuva on mahdollista saada vasta ensi vuonna.
Kehotan opiskelijoita katsomaan kalenteria jo suunnitteluvaiheessa. Kuvauspäiviä voi vähentää, mutta valoa ei voi lisätä, ja kuvalista kannattaa kirjoittaa sen mukaan, mitä vuodenaika oikeasti sallii.
- Suunnittele ulkokuvat päivän valoisimmalle ajalle
- Merkitse kausiriippuvaiset kuvat listaan heti alussa
- Tarkista valo ennen kuin sovit kuvauspäivän
Tukikuvien suunnittelu on käytännössä luku-, ryhmittely- ja karsimistyötä, ei luovaa arvailua. Kun lista syntyy haastattelun tekstistä, kuvaus noudattaa paikkoja ja valoa ja leikkaus tapahtuu kahdessa vaiheessa, kuvia tulee juuri sen verran kuin tarina tarvitsee. Kurssilla harjoittelet tätä omalla materiaalillasi, jotta oma työtapasi alkaa muotoutua jo ensimmäisistä viikoista lähtien.